Tässä tekstiä, jota Desu kirjoittaa EKK:n lehteen eroahdistuksesta....

Olen 5,6 vuotias australianterrierineitonen ja asun emäntäni ja 10,5 kk austeripojan kanssa Espoon Suomenojalla. Minua pyydettiin kertomaan vähän kokemuksistani eroahdistuksesta sekä miten minä olen sen kanssa elänyt.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Emäntäni oli miettinyt koiran hankkimista jo parisen vuotta ja sitten hän kerran otti ja soitti lehdessä olevan ilmoituksen perusteella kasvattajalleni Lahteen ja sopi tapaamisesta. Kun emäntäni sitten tuli, olin enää siskolikan kanssa paikalla ja ikää meillä oli 12 viikkoa. Virtaa oli ja terävät hampaat ja niitä minä esittelin minkä juoksemiseltani ehdin. Käynnin tuloksena oli, että minut pakattiin autoon mukaan ja matka kohti uutta kotia alkoi.

 

Uusi emäntäni oli kesälomalla, joten sain tutustua uuteen ympäristöön ja omistajaan ihan rauhassa. Asuimme kerrostalon 1-kerroksessa ja ulos pääsin helposti, joskus monta kertaa yössäkin ja päivisin leikin paljon leluilla tai nakertelin pahvilaatikkopesääni (myöhemmin myös olohuoneen pöytää sekä keittiön tuoleja).

 

Elämä oli mukavaa ja sain koulutettua emäntääni aika hyvin erilaisissa asioissa, esim. millaista ruokaa en syönyt ja milloin leikittiin ja mikä oli minun paikkani yhteisessä sängyssämme. Aika kului nopeasti ja emäntä huomasi, että pian on aika palata töihin. Siitäkös tuli hätä miettiä, miten minut saattoi jättää yksin kotiin. Enhän ollut siihen asti kovinkaan paljon aikaa yksin viettänyt.

 

Viimeisellä lomaviikolla emäntä alkoi rampata rappukäytävässä ja puki ja riisui ulkovaatteita tiuhaan tahtiin. Minä pyörin jaloissa mukana, enkä oikein tiennyt mitä olisi pitänyt ajatella tällaisesta menosta.

 

Sitten koitti se päivä, jolloin emäntä jätti minut kotiin ja lähti töihin. No paniikkihan siitä tuli. Minä hätäännyin ihan kamalasti ja hypin ulko-ovea vasten ja itkin, mutta emäntä ei tullut takaisin. Siinä eteisessä pyöriessäni huomasin, että oloa lievitti, kun päästi pienet pissat lattialle ja usein tuli kakkakin. Voitte vain kuvitella, miltä emännän naama näytti, kun se tuli kotiin ja näki pissat ja kakat sotkettuna lattiaan ja oveen ja joskus eteisen seinäänkin. Eipä ollut iloinen.

 

Minä olin sen sijaan aivan riemusta sekaisin, kun emäntä ei ollutkaan hylännyt minua vaan tuli kotiin. Silloin päätin, että hetkeksikään en päästä emäntää enää silmistäni, vaan silmä kovana seuraan sitä ihan joka paikkaan.

 

Emäntä kehitti tavan käydä kaupassa työmatkalla, koska ei päässyt enää töiden jälkeen mihinkään. Siitä minä pidin huolen. Samaan aikaan kun koulutin emäntää pysymään illat kotona, sain hänet vaihtamaan tylsät pentunappulat erilaisiin gourmeeruokiin. Voi pojat, silloin kyllä sain kaikenlaisia herkkuja. Nyrpistin nimittäin nenääni kaikelle muulle, kuin herkkupurkkiruuille, jotka olin enemmän kuin ansainnut päivittäisistä kärsimyksistäni.

 

Muuten olimme hyvin sosiaalisia. Ulkona tapasimme kaikki vastaantulevat koirat ja vietimme paljon aikaa koirapuistossa. Olin tosi rohkea, kun uskalsin mennä itsekseni kaikkien niiden isojen koirien luo ja leikkeihin mukaan. Emäntä oli ylpeä minusta (vaikka sitä vähän hirvittikin), kun juoksin isojen koirien mukana. Tykkäsin kovasti juoksemisesta ja usein muut koirat varmaan luulivatkin minua jänikseksi ja alkoivat jahdata laumalla perässä. Tässä opin nopeaksi väistelijäksi, mutta usein pyörin kuin potkupallo, jos en ehtinyt alta pois.

 

Koirapuistokäynnit lopulta vähenivät, kun meinasi aina tulla riitaa muiden kanssa, varsinkin jos joku yritti tulla katsomaan kaivamaani kuoppaa tai jyrsimääni keppiä. Tämän jälkeen sain juosta paljon enemmän metsässä vapaana, joka sekin oli minusta tosi kivaa.

 

Näin olin kasvanut jo vuoden ikäiseksi, ottanut vastuun laumastamme ja saanut emännän koulutettua oman tahtoni mukaiseksi, kunnes meille kotiin tuli koirapsykologi. Hän antoi emännälle ohjeita päätösvallan siirtämiseksi takaisin minulta emännälle (höh, ettäs kehtaavat).

 

Koirapsykologin ohjeita yritettiin soveltaa käytäntöön. Tehtiin rentoutusharjoituksia, rajattiin oleskelutilaa, harjoiteltiin ovista kulkemisjärjestystä ja kotiintulorutiineita. Viikon ahkeroinnin jälkeen säännöistä alettiin jo vähän lipsua ja tulokset jäivät puolitiehen.  Emäntä ei jaksanut olla johdonmukainen, koska tuloksia ei heti näkynyt. Asian sisäistäminenkään, miksi harjoituksia pitää tehdä, ei tainnut olla ihan täysin onnistunut.  Niinpä jatkoimme elämäämme hieman valistuneempina, mutta ei täysin asiaa oivaltaneina (kiäh kiäh) eteenpäin.

 

Osallistuimme EKK:n tokoalkeiskurssille ja edistyimme mukavasti. Kiva-teamin aktivointikursseilla kontakti parani entisestään ja agilityn alkeitakin päästiin harjoittelemaan Kivenlahden kentällä. Hauskaa oli. Yksinolemisessa ei edistystä kuitenkaan tapahtunut, koska epäonnistumisen pelossa emäntä ei harjoituksia juurikaan enää tehnyt. Niinpä jatkoin oloni lievittämistä pissaamalla, kakkaamalla ja yleisellä huolestuneisuudella..

 

Seuraavaksi kokeilimme homeopaatin neuvoja. Saimme pienen pieniä tabletteja, joita emäntä taisi syödä enemmän kuin tarjosi minulle, mutta kun niistäkään emme saneet konkreettisia tuloksia päädyimme eläinlääkärin suosituksesta käytösterapiaan ja koviin lääkkeisiin.

 

Käytösterapia perustui ajatukseen, joissa rentoutusharjoituksilla tehtiin emännän poistumisesta tylsä ja tavallinen rutiini. Poistumisia (aluksi. 2 askelta, 1 askel, 3 askelta, …) yhdistettiin vihjesanaan, esim. "mamma lähtee nyt KIOSKILLE ja palkittiin aina erikoisherkkunamilla ja vuolailla kehuilla. Harjoitusten edistyessä nameja häivytettiin pois ja palkkausta jatkettiin satunnaisesti.

 

Harjoituksia tehtiin jokaisella lenkillä oman tutun lenkkipolun varrella, aluksi yhdessä paikassa ja lopulta kolmessa toisiltaan näköalueen ulkopuolella olevissa paikoissa. Harjoituksia tehtiin myös sisällä. Tavoitteena oli jatkaa poistumisia, kunnes ulkona päästiin <?xml:namespace prefix = st1 ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:smarttags" />20 metrin päähän ja sisätiloissa eteiseen asti ilman, että huolestuin. Tästä emännän olisi pitänyt jatkaa ulko-ovelle siirtymisillä ja oven avaamisilla ja lopulta oven sulkemisilla käytävän puolelta.

 

Harjoitukset olivat melko työläitä, vaikka tarve olikin perusteltu. Viikkojen työnteon jälkeen, edistyminen ei ollut kuitenkaan edennyt halutulla tavalla. Harjoitusten aikana muutimme uuteen kotiin, jossa jatkoin pissaamista ja kakkaamista. Emäntä hankki muovimatot parketin suojaksi ja alkoi jättää radion päivän ajaksi päälle seurakseni ja hälventämään rappukäytävästä kuuluvia ääniä.

 

Elämä jatkui ja päivittäin pestiin lattiaa ja mattoja, kunnes viimeinen pisara emännän kupissa taisi olla, kun kerran töistä tullessaan näki haisevan vastalauseeni radio Novan musiikkivalintoja kohtaan: ripulikakkakuorrutus keittiön pöydällä olevan radion päällä.

 

Mikä nyt eteen. Emäntä otti puhelimen käteen ja vielä kerran yritti saada järkeä tilanteeseen ja soitti apuun "koira-apusedän". Koira-apusedän kotikäynnin jälkeen emäntä vihdoin ymmärsi (tai niinhän se luulee), että tilanteen hallinnan on lähdettävä hänestä itsestään. Kaiken a ja o on emännän johdonmukaisessa käytöksessä ja minun oikeuksieni rajoittamisessa:

  • kun pyydän emäntää leikkimään, siihen ei saa reagoida. Emäntä määrää koska leikitään ja kuinka kauan.
  • kun kerron, että on ruoka-aika, siihen ei saa reagoida. Emäntä päättää koska syödään.
  • kun sanon, että "yök, tätä en ainakaan syö", niin kuppi nostetaan pois ja seuraavan kerran ruokaa saa vasta seuraavana ruoka-aikana. Mitään vastalauseita ei huomioida.
  • kun sitä ruokaa sitten vihdoin saa (menköön nyt sitten ne nappulatkin), niin pitää odottaa, että emäntä antaa luvan ottaa (hmph).
  • kun makaan sohvalla ruokalevolla, ja emäntä haluaa istua niin… mitä, miten niin MINUN pitää väistää?!?  (Okei, no hyvä on, hyvä on…).
  • kun tullaan lenkiltä, minun pitää odottaa, että emäntä ensin riisuu omat ulkovaatteensa ja sitten vasta on minun vuoroni.
  • ulkona emäntä määrää tahdin ja suunnan ja kenen kanssa seurustellaan ja kenen ei. Kaikkien kanssa ei suinkaan nuuhkutella, vaan kävellään kauniisti (kröhöm!...kiroilematta) ohi.

 

Nyt alkoi olla emäntä henkisesti siinä vaiheessa, että ohjeet upposivat hedelmälliseen maaperään ja oivalluksen valo kirkastui pään päälle. Näitä arkipäivän sääntöjä sitten aloimme noudattaa. Kun lisäksi jatkoimme tokoharrastusta ja treenasimme ahkerasti myös agilitya, sisälle kakkaaminen loppui ja pissaaminenkin jäi satunnaiseksi.

 

Emäntä päätti käyttää vielä viimeisen oljenkorren, kilauttaa kaverille ja hankkia minulle leikkikaverin. Olihan siinä 50/50 riski, että sitten kotona olisi 2 yksinäistä koiraa, mutta kun muutenkin oli ollut ajatuksissa hankkia toinenkin koira, niin miksikäs ei. Olinhan jo yli 4-vuotias ja sopivassa iässä siis kouluttamaan taaperoa talon tavoille. Monta pentuetta siinä käytiinkin läpi kunnes lopulta löytyi "se oikea".

 

2006 kesäkuussa emäntä toi uuteen kotiimme pienen punaisen australianterrieripojan. Minä istuin aluksi takapihalla matkalaukut pakattuna ja katsoin emäntää, että "jos tuo jää tänne, niin minä kyllä muutan", mutta pian huomasin, että kaverihan taitaa olla ihan mukiin menevä seuramies. Sitä paitsi huomasin, että vaikka pentu kulkikin mukanamme treeneissä, niin sain silti laatuaikaa emännän kanssa ihan niin kuin ennen.

 

Kun koko kesä emännän kanssa koulutettiin pikkumiestä sisäsiistiksi, niin siinä huomaamatta itsekin opin olemaan pissaamatta sisälle. Enää ei ollut tarvetta, kun oli muuta mietittävää ja touhuttavaa ja pennun tulosta lähtien olen ollut kuin iso tyttö ainakin, täysin sisäsiisti. Emännästä erossa oleminen on vieläkin vähän keljua, mutta jos kaveri on seurana, niin sitten kyllä pärjätään. Mitä nyt ehkä joskus vähän haukutaan… mukamas ;).